Okei, myönnetään: taisin pelätä vähän turhaan. Ensimmäiset ajotunnit ovat takana, ja hengissä ollaan vieläkin.
Itseasiassa, ajaminen on aika mahtavaa!
Talvikeli tuo oppitunteihin oman jännityksensä, mutta omalla tavallaan se on ollut myös todella hyvä asia. Tottumattomana ajajana on mahtavaa saada tekosyy himmailla vauhdin kanssa.
Ennen ajo-opetusta jännäsin vähän, miten minunlaiseni suorittajatyyppi selviää siitä, kun muut tööttäilevät tai antavat muuten ymmärtää, että pieleen menee.
Onhan se noloa, kun auto sammahtaa tutisten risteykseen. Valot vaihtuvat punaiseksi, ja itse nökötät yhä paikallasi, jonon kertyessä taaksesi. Ja ei voi kehua että kaikki menee putkeen, kun auto mutkassa kääntyessä heittää siksakkia kuskin yrittäessä selvittää, missä asennossa ratti taas onkaan suorassa.
Liikenteessä mokaillessa ei kuitenkaan voi jäädä murehtimaan omia virheitään liiaksi. Ainoa järkevä tapa toimia on yrittää korjata virheensä ja olla toistamatta niitä. Muiden reaktioita ei myöskään voi jäädä vatvomaan.
Turkulaiskuskit ovat onneksi olleet armeliaita uutta kanssaliikkujaansa kohtaan. Olen myös huomannut olevani erittäin anteeksiantavainen itseäni kohtaan. Jokaisen on aloitettava jostain.
Olen valmis adoptoimaan ajotunneilta uuden elämänasenteen: omasta osaamisesta (tai sen puutteesta) stressaamattomuuden.
Mirva Villa 