Aloitin äskettäin autokoulun. Olen kaksikymmentäkolmevuotias. Muut ”oppilaat” ovat järjestään viisi vuotta nuorempia – sellaisessa iässä jolloin on vielä merkityksellistä kertoa, että on ”17 vuotta, mut täytän viikon päästä 18”. Tunnen itseni ikivanhaksi.
Tarkan iän kertomisen tärkeyden lisäksi moni muukin juttu teinivuosista on päässyt unohtumaan: kuuntelen hieman huvittuneena, kun opettaja kehottaa olemaan kertomatta ajokokeen tarkkaa päivämäärää vanhemmille tai suvulle etukäteen. Kokeessa kuulemma pääsee sitten vähemmällä jännitämisellä, eikä tarvitse harmitella etukäteen kotona kokeen tuloksia kyttääväälle isälle tai äidille koituvaa pettymystä.
Vaikka mokaamisen myöntäminen vanhemmille ei enää tämän ikäisenä jännitäkkään, liikenteeseen lähtö hirvittää senkin edestä.
Reagointimatkat, jarrutusmatkat, talvikelillä ajaminen ja satojen kilojen painoinen auto – opetusmateriaaleja selatessa tajuaa miten pienestä kaikki on kiinni. Mahdollisuuksia virheiden tekemiseen on valtavasti.
Aivan hullua, että auton rattiin pääsemiseen riitti alkujaan pelkkä menopelin ostaminen! Suomessakin ajokortti tuli pakolliseksi vasta vuonna 1923. Autoilijoita ei kaduilla ollut tietenkään vielä montaa.
Huomenna olisi tarkoitus tarttua ensi kertaa itse auton rattiin. Vaikka tiedostan, että jossain vaiheessa peilien tarkkailu, vaihteiston käyttäminen ja taskuparkki tulevat tutuiksi, juuri nyt koko ajatus tuntuu kaukaiselta.
Mirva Villa 
1 Comments