Mistä Aino-tarussa on oikeastaan kyse?

#Metoo-kampanjan myötä Ateneumin museonjohtaja Susanna Pettersson kertoi blogissaan, että museo saa harvakseltaan pyyntöjä poistaa Akseli Gallen-Kallelan Aino-tarua esittävän taulun. Nousi (median nostattama) somekohu – mutta myös tärkeää keskustelua sensuurista, historiallisesta merkityksestä ja taiteesta.

Tänään (9.2) Helsingin Sanomissa Jukka Petäjä kirjoitti, että maalausta ei voi tulkita irrallaan Kalevalasta, jossa ”tapahtumien pontimena on se, että miehet etsivät härskistikin naisia”. Tulkinta on pitkälti oikeassa, mutta Ainon tarussa on kyse paljon muustakin kuin Väinämöisen pieleen menneistä naimakaupoista.

Kerrataanpa koko tarina lyhyesti: Joukahainen lupaa siskonsa Väinämöiselle vaimoksi hävittyään kilpalaulannassa. Väinämöinen on vanhana miehenä innoissaan – ja niin on myös Ainon äiti, joka tahtoo tyttärensä hyviin naimisiin. Aino ei tahdo naimisiin ensinkään, ja itkien pyytää perheltään mahdollisuutta häädä kotiin. Kun perhe ei suostu kuuntele tyttärensä toiveita, tyttö lopulta hukuttautuu paetakseen ankeaa kohtaloaan vanhan miehen vaimona.

Ikävä loppu – mutta Kalevalan tarinoissa usein on. Ainon tarun keskiössä on nuoren naisen päättäväisyys seurata omia toiveitaan. Aino ei halua naimisiin, ja yrittää kaikin keinoin osoittaa sen sekä Väinämöiselle että perheelleen.

Tarussa on kohtaus, jossa Väinämöinen ja Aino tapaavat metsässä. Väinämöinen kosiskelee Ainoa, ja pyytää ettei tämä kantaisi koruja tai kaunistaisi itseään muita kuin häntä, tulevaa puolisoaan varten. Aino repii samantien korunsa yltään ja ilmoittaa, ettei koristaudu ketään varten. Gallen-Kallelan triptyykin ensimmäinen taulu kuvaa juuri tätä hetkeä: kulmiensa alta vanhaa miestä katseleva Aino on jo tarttunut kaulakoruunsa kiskaistakseen sen pois.

Tyttärensä kuoltua äiti katuu ettei kuunnellut Ainon pyyntöjä, ja neuvoo muita vanhempia olemaan toimimatta samoin:

”Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä

tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko

vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie, emo poloinen,

tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!”

Väinämöinenkin suree Ainon kohtaloa. Triptyykin keskimmäisessä maalauksessa vedenjumala Ahdin hoviin liittynyt Aino näyttäytyy Väinämöiselle, ja pilkkaa vanhaa miestä. Tästä johtuen Väinämöinen myöhemmin toteaa, ettei vanhan kannata ottaa nuorta puolisoa.

Tapahtumat, jotka alkavat Väinämöisen halusta saada itselleen nuori vaimo, päättyvätkin opetukseen nuorten naisten itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta.

Kuva: Akseli Gallen-Kallela [Public domain], via Wikimedia Commons